Phoebus  keyboard_arrow_down

Vko 24/18: SHB/pankit/kaupat

Phoebus   |     15.6.2018   

 

1. Ajattelin ennen blogin kesätaukoa kysyä vielä Handelsbankenista.

Handelsbankenilla on ollut keväällä jotain ongelmia briteissä. Mitäköhän siellä on sattunut? Onko pankin riskienhallinta tai toiminnan eettisyys pettänyt? Onko näillä ongelmilla ollut vaikutusta luottamukseesi pankkiin sijoituskohteena?

Handelsbankenin omat pääomat on n. 5 % kokonaisvaroista , kuten monilla sen kilpailijoillakin. Onko tämä käsityksesi mukaan riittävä määrä mentäessä vakavaan kriisiin? Pankeissa korostetaan mielellään ydinvakavaraisuutta, jonka pankit laskevat ymmärtääkseni omilla riskipainoillaan, jolloin lopputulos voi olla melkein mitä sattuu, ja osinkoja voi täten kasvattaa, vaikka tase ei kovin vahva olisikaan?

Lyhyt vastaus on, että ruotsalaisen talouslehden Dagens Industrin eräs toimittaja on kevään mittaan kirjoittanut sarjan negatiivisia artikkeleita Handelsbankenista, joista kansainvälinen media tarttui erääseen, joka koski Britannian toimintoja. Artikkelissaan DI viittaa Handelsbankenin ja Britannian finanssivalvojan FCA:n väliseen sisäiseen kirjeenvaihtoon – mitään julkista kritiikkiä FCA ei siis ole pankkia kohtaan esittänyt (ainakaan vielä). Kuten Handelsbanken asiasta tiedotti, kyse on rutiinivalvonnasta ja sääntelyn tulkinnasta.

Viimeisen kolmen vuoden aikana kaikki seitsemän pohjoismaista suurpankkia ovat saaneet valvojiltaan sakkoja, muutamat myös astetta vakavampia julkisia varoituksia. Tämä johtuu nähdäkseni lähinnä pankkisääntelyn nopeasta muuttumisesta ja uusien sääntöjen tulkintaeroista pankkien ja valvojien välillä. Handelsbanken ei ole pärjännyt valvojiensa kanssa erityisen huonosti (eikä erityisen hyvin) muihin pankkeihin verrattuna, joten en näe Dagens Industrin sensaatiohakuisten artikkeleiden perusteella syytä olla kovin huolissani.

Vakavaraisuudesta olemme samaa mieltä. Suurimpien pankkien niin sanottu ydinvakavaraisuus on tänään noin 20%, kun se 1990-2010 oli noin 10% joten voi vaikuttaa siltä, että pankit ovat entistä vakavaraisempia. Ero johtuu kuitenkin vain siitä, että laskentatapoja on muutettu. Kun katsomme pankkeja samoilla mittareilla kuin aiemmin, ne ovat suunnillen yhtä vakavaraisia kuin ennenkin. Suuren taloudellisen kriisin osuessa kohdalle on minusta aivan selvää, että pankkijärjestelmä tulee olemaan aivan samanlaisissa vaikeuksissa kuin ennenkin.

Pankeista on toki saatavissa tänään mikrotason tunnuslukuja kymmeniä kertoja enemmän kuin ennen, mutta ainakaan minulle ne eivät kerro mitään. Enkä usko, että kukaan ulkopuolinen taho voi lukujen perusteella arvioida jonkin pankin riskienhallintaa – eivät myöskään pankkivalvojat. Paras tapa arvioida pankkia on katsoa, miten se on pärjännyt oikein hankalissa olosuhteissa. Warren Buffettia lainatakseni: ”Näet vasta kun vuorovesi laskee, kuka on ilman uimahousuja.”

Edellisen (pienemmän) finanssikriisin aikana 2008-2009 Handelsbanken oli Aktian ja Grönlandsbankenin ohella ainoa pohjoismainen pankki, jonka ei tarvinnut kerjätä omistajiltaan lisää pääomaa pysyäkseen vakavaraisena (katso tämän esityksen sivu 12). Muut turvautuivat kaikki osakeanteihin. Danske Bankin tarina oli jopa hyvin lähellä päättyä, sen epäonnisten Irlannin seikkailujen takia.

Vastaavasti vuosien 1990-1992 (suuremman) finanssikriisin aikana Handelsbanken oli ainoa pohjoismainen suurpankki, joka pysyi pystyssä ilman valtion tukea, kun muiden pankkien osakkeenomistajienkaan rahat eivät enää riittäneet.

Historia ei ole tae tulevasta, mutta kun yksi pankki on 30 vuoden ajan osoittautunut kilpailijoitaan kyvykkäämmäksi hallita riskejä olen valmis lyömään vetoa sen puolesta, että se on kyvykäs jatkossakin. Toki kaikille pankeille sattuu aina yksittäisiä vahinkoja asiakkaiden luottokelpoisuuden arvioinnissa, mutta oleellisinta on, miten pankki hallitsee suuren taloudellisen kriisin riskinsä.

Olen siis negatiivisista lehtiartikkeleista huolimatta tyytyväinen sijoitukseemme.

No, se ei ehkä ollut kovin lyhyt vastaus, mutta varautukaa vielä pidempään. Aihe on niin mielenkiintoinen ja niin laaja, että se ansaitsee sellaisen.

Faktat – mitkä pankit ovat saaneet sakkoja tai varoituksia?

Nopean tiedonkeruuni mukaan viimeisen kolmen vuoden aikana pohjoismaisten suurpankkien saamat tärkeimmät sanktiot ovat olleet seuraavat:

19.5.2015 Ruotsin Finansinspektionen määräsi Nordealle 5 miljoonan euron sakot ja antoi pankille julkisen varoituksen rahanpesun valvonnan laiminlyönnistä. Samana päivänä Finansinspektionen antoi Handelsbankenille 3,5 miljoonan euron sakot ja astetta lievemmän julkisen huomautuksen samasta asiasta.

10.5.2016 Ruotsin Finansinspektionen määräsi Swedbankille 300te sakot sisäpiiriraportoinnin laiminlyönnistä.

8.3.2017 Suomen Finanssivalvonta antoi Nordealle miljoonan euron sakon ja julkisen varoituksen sijoitusneuvonnassa esiintyneistä puutteista ja Helsingin OP:lle 400te sakot ja julkisen varoituksen samasta asiasta.

20.6.2017 Ruotsin Finansinspektionen määräsi SE-Bankenille 1,2 miljoonan euron sakot ja julkisen huomautuksen arvopaperikauppojen raportoinnin laiminlyönnistä.

21.12.2017 Tanskan valtionsyyttäjän talousrikososasto määräsi Danske Bankille 1,25 miljoonan euron sakot rahanpesun valvonnan laiminlyönnistä.

21.12.2017 Luxemburgin Finanssivalvonta määräsi Nordealle ja DnB:lle sakot rahanpesun valvonnan laiminlyönnistä ns. Panaman papereiden seurauksena. Yhdeksän pankin sakot olivat yhteensä 2 miljoonaa euroa.

11.4.2018 Suomen Finanssivalvonta määräsi Nordealle 400te sakot arvopaperikauppojen raportoinnin laiminlyönnistä.

Lisäksi tätä kirjoittaessani Danske Bankin Viron toiminnot ja Nordean Tanskan toiminnot ovat ymmärtääkseni poliisitutkinnan kohteina rahanpesun valvonnan laiminlyönnistä.

Miksi pankit saavat sakkoja ja miten ne pitäisi tulkita?

Vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen ja aivan erityisesti vuosien 2008-2009 finanssikriisin jälkeen pankkien sääntelyä on lisätty hyvin voimakkaasti kautta maailman. Samaan aikaan jatkuvien sääntöuudistusten kanssa pankkivalvojat ovat saaneet uusia poliisivaltuuksia määrätä hyvinkin merkittäviä sakkoja valvottavilleen.

Uusi sääntely on monesti ollut epämääräistä ja kiireessä implementoitua – usein jopa niin, että uudet säännöt astuvat voimaan jo kuukausia ennen kuin Finanssivalvonta antaa niistä omat tulkintaohjeensa. Useimmat säännöt koskevat myös meitä Seligsonilla, mutta erityisesti suurimmissa pankeissa voin kuvitella, kuinka ison työn IT-järjestelmien ja työn ohjauksen jatkuva muuttaminen on vaatinut ja edelleen vaatii.

Kun samaan aikaan on luontevaa, että pankkivalvojat haluavat testata uusia valtuuksiaan, niin en yhtään ihmettele, kuinka paljon sanktioita on viime vuosina annettu.

Mutta en pidä asiaa kovin vakavana siten, että se kertoisi pankkien etiikan tai liikkeenjohtamisen puutteista. Pikemmin kyse on sääntömuutosten ylimenoajan ongelmista ja valtuuksien testaamisesta. Kunhan rutiinit asettuvat kohdilleen ja valvojien valtuuksille määrätään oikeudessa rajat olettaisin, että sanktioiden antaminen rauhoittuu.

Eräs askel tähän suuntaan oli ehkä se, että Tukholman hallinto-oikeus tämän vuoden toukokuussa kumosi Ruotsin Finansinspektionenin joulukuussa 2016 Nasdaq –pörssille määrämät 5,5 miljoonan euron sakot ”sopimattomina, tarpeettomina ja kohtuuttomina”.

Se, että Nordea on kolmessa vuodessa saanut kaksi julkista varoitusta ja neljät eri sakot ei siksi minun mielestäni tee siitä huonoa pankkia. Vastoinkäymiset johtunevat enemmän siitä, että se on Pohjoismaiden suurin pankki. Vastaavasti en pidä Swedbankia erityisen hyvänä pankkina, vaikka se onkin suurpankeista saanut vähiten sakkoja. Enkä siis ole erityisen huolissani, kun tarkastelen Handelsbankenin asemaa taulukossa.

Miten pankkien vakavaraisuus on kehittynyt?

Nopeasti vilkaistuna vastaus olisi ”erittäin hyvin”, mutta se on väärä tulkinta.

Handelsbankenin niin sanottu ydinvakavaraisuus oli viime vuoden lopussa 22,3% ja pankin kokonaisvakavaraisuus oli 28,3%. Nordean vastaavat luvut olivat 19,5% ja 25,2%. Vielä kymmenen vuotta sitten Handelsbankenin ydinvakavaraisuus oli 10,6% (Nordean 7,0%) ja kaksikymmentä vuotta sitten 6,2% (Nordean 7,3%). Lukujen valossa voisi kuvitella, että vakavaraisuus on kymmenessä vuodessa yli tuplaantunut ja kahdessakymmenessä vuodessa liki nelinkertaistunut.

Totuus on kuitenkin toinen.

Kun katsomme pankkien oman pääoman suhdetta taseen loppusummaan, se oli Handelsbankenilla viime vuonna 5,1% (kuten toteat). Nordealla se oli 5,7%. Kymmenen vuotta sitten se oli Handelsbankenilla 4,0% (Nordealla 4,4%) ja kaksikymmentä vuotta sitten 3,8% (Nordealla 5,0%). Mikään ei siis parissakymmenessä vuodessa oikeasti ole kovin oleellisesti muuttunut.

Lukujen ero löytyykin laskentatavoista. Vuodesta 1988 aina vuoteen 2007 käytössä oli malli (Basel 1), jossa pankkien saatavat jaettiin karkeasti kolmeen riskiluokkaan: valtionvelat, joiden riskipainotus oli 0%, asuntolainat, joiden riskipaino oli 50% ja muut lainat, joiden riskipaino oli 100%. Lainoja täten painottamalla saatiin riskikorjattu luku, jota vastaan piti olla vähintään 8% pääomaa.

(Poikkeus oli AAA-reitatut asuntolainat, joiden riskipaino oli vain 20%, joka myötävaikutti merkittävästi finanssikriisiin – katso alla).

Basel 1 –säännöstön jälkeen piti tulla Basel 2, mutta finanssikriisi tulikin väliin ja syntyi melko nopeasti Basel 3 (tämä on hyvä osoitus siitä, miten nopeasti sääntely on viime vuosina muuttunut aiempaan verrattuna). Siinä valvoja aika pitkälle määrittelee pankille mielestään sopivan vakavaraisuustason.

Itse vakavaraisuus lasketaan pankin omien mallien mukaan, joissa huomioidaan historialliset luottotappiot ja palautukset eri tyyppisissä lainoissa. Valvoja vertaa sitten toteutuneita tappioita pankin mallin ennustamiin tappioihin ja vaatii tarvittaessa pankkia korjaamaan mallinsa.

Tämä ei ole kovin fiksua.

Riskienhallintamallin tarkoitus on kertoa, mitä tapahtuu kun riski toteutuu. Historiaan perustuvat mallit ehkä kertovat mitä tapahtuisi, jos maailma olisi normaali kriisin osuessa kohdalle. Mutta maailma ei koskaan ole silloin normaali – koska on kriisi.

Sama ajatusharha koskee monien instituutioiden käyttämää VaR eli Value-at-Risk – mallia, jolla pyritään historiallisten korrelaatioiden avulla ennustamaan osakesalkun riskiä markkinoiden laskiessa. Ongelma on, että markkinoiden laskiessa korrelaatiot muuttuvat – kaikki haluavat rahaa heti – eikä malli enää toimi, juuri kun sen pitäisi.

Nämä riskimallit perustuvat yleensä normaalihajontaan, mutta se ei kuvaa todellisuutta arvopaperimarkkinoilla eikä luottoriskeissä kovin hyvin. Akateemikot kutsuvat ilmiötä vinoutumaksi (skewness), matemaatikot kutsuvat sitä ”paksuksi hännäksi”, Nassim Taleb kutsuu sitä ”mustaksi joutseneksi”. Minä kutsun sitä maalaisjärjeksi.

No, pankkien vakavaraisuus ei siis 20 vuodessa ole ainakaan heikentynyt, joskaan ei paljon parantunutkaan. On syytä huomata, että vaikka Nordean oman pääoman suhde taseen loppusummaan on koko tällä jaksolla ollut parempi kuin Handelsbankenilla, Nordea joutui pyytämään omistajiensa tukea selvitäkseen finanssikriisistä, Handelsbanken ei. Luvut eivät siis kerro juuri mitään.

Handelsbankenilla on laskuveden aikana todetusti ollut uimahousut jalassa. Nordealla aina ei (uskon silti, että Nordea on Pohjoismaiden toiseksi paras iso pankki).

Onko voimakkaampi sääntely tehnyt pankeista kestävämpiä seuraavaa suurta talouden taantumaa ajatellen?

Mielestäni ei. Pikemmin päinvastoin.

Finanssikriisin syitä etsittäessä on ainakin Suomen mediassa yleensä vedetty aika lailla mutkat suoriksi – ahneet bonuspalkkaiset pankkiirit myönsivät USA:ssa asuntolainoja varattomille ja kun kupla puhkesi asuntojen hintojen laskettua, kriisi levisi pankkien keskinäisen rahoituksen kautta maailmanlaajuiseksi. Sääntelemällä luotonantoa, nostamalla vakavaraisuutta ja rajoittamalla bonuksia siis estetään seuraava kriisi.

Aivan niin se ei kuitenkaan mennyt. Akateemikot tulevat aikanaan esittämään hyvät selitykset finanssikriisille, mutta parhaan akateemisen maailman tarkan itsekontrollin vuoksi se kestänee vielä vuosikymmenen tai pari. Voin tarjota oman näkemykseni jo nyt – onko sillä mitään arvoa on sitten eri asia.

Jotta ymmärtäisi alkuasetelman pitää ensin katsoa USA:n asuntorahoituksen rakennetta. Maassa toimi ennen kriisiä kaksi jättimäistä kiinnitysluottopankkia (Federal National Mortgage Association eli Fannie Mae ja Federal Home Loan Mortgage Corporation eli Freddie Mac), jotka olivat liittovaltion tarkassa valvonnassa, mutta yksityisesti omistettuja ja pörssilistattuja.

Kahdella kiinnitysluottopankilla oli oma valvojansa OFHEO (Office of Federal Housing Enterprise Oversight), jonka 236 toimihenkilöllä (vuonna 2007) ei ollut mitään muuta tehtävää kuin valvoa näitä kahta pankkia.

Kiinnitysluottopankkien tehtävä oli ostaa asuntolainojen välittäjiltä (liikepankeilta, säästöpankeilta ja erikoistuneilta asuntolainoittajilta) sellaisia lainoja, joiden summa oli korkeintaan 60-70% vakuutena olevien asuntojen arvosta, kuten kiinnitysluottopankeilla on tapana. Loppuosan lainasta välittäjien piti jälleenrahoittaa jostain muualta.

Kiinnitysluottopankit vastaavasti jälleenrahoittivat itsensä laskemalla liikkeelle velkakirjoja. Kun kummankin pankin nimen ensimmäinen sana oli ”Federal”, kun niitä valvoi 236 henkilöä ja kun niiden ainakin piti noudattaa tiukkoja sääntöjä antolainauksessaan (siis lainoja ostaessaan), markkinat pitivät niiden velkakirjoja käytännössä USA:n valtion velkana. Riskipreemio oli mitätön, luokkaa alle 0,1% verrattuna valtion lainoihin.

Parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistyä se, että asuntolainojen välittäjät paketoivat lainat eriin, joilla oli eri vastuu mahdollisista luottotappioista. Niistä tuli siis johdannaisia. Karkeana esimerkkinä vaikka huonoin 5% lainasta vastasi ensin tappioista, jos se ei riittänyt niin seuraava 10% lainasta vastasi, jos sekään ei riittänyt niin seuraava 25% vastasi tappioista ja vasta jos sekään ei riittänyt, viimeinen 60% vastasi tappioista.

Hienoilla matemaattisilla malleilla, jotka perustuivat historialliseen dataan luottotappioista, reittausyhtiöt (Moody’s, Standard & Poor’s, Fitch yms.) antoivat usein huonojenkin lainojen parhaille osille parhaan mahdollisen reittauksen AAA – siis saman kuin USA:n valtiolle siihen aikaan!

Tämä johti siihen, että lainojen välittäjille syntyi mahdollisuus jälleenrahoittaa itsensä myös muuta kautta kuin Fannie Maen tai Freddie Macin kautta, myymällä AAA-osat sellaisille tahoille, jotka eivät saaneet ottaa paljon riskejä, kuten kunnat ja vakuutusyhtiöt. Tai oikeammin sanottuna, jotka eivät ymmärtäneet mitä tekivät. Lopulta myös Fannie Mae ja Freddie Mac alkoivat ostaa näitä ”AAA”-papereita, kun olivat menettäneet riittävästi markkinaosuutta ja (yksityiset) osakkeenomistajat vaativat kasvua.

Monet sijoittajat ymmärsivät tämän toiminnan järjettömyyden. Esimerkiksi Warren Buffettin Berkshire Hathaway omisti vielä 1998 yli 9% Freddie Macista, mutta hän myi kaikki osakkeet 2000-2001. Silti Fannien ja Freddien liikkeelle laskemien lainojen riskipreemiot eivät hievahtaneetkaan. Olivathan ne markkinoiden mielestä USA:n valtion takaamia, ainakin implisiittisesti.

Joten järjetön toiminta jatkui vielä vuosikausia. Kunnes asuntojen hintojen lasku vuonna 2007 puhkaisi luottojohdannaiskuplan ja korttitalo sortui.

Jos valtio ei olisi niin voimakkaasti ohjannut Fannie Maeta ja Freddie Macia, vaan markkinat olisivat saaneet toimia vapaammin, lainojen riskipreemiot olisivat paljon aiemmin nousseet paljon korkeammalle, pakottaen pankkeja rajoittamaan järjetöntä toimintaansa. Kun luottoriskipreemio on kilpailijoita korkeampi, pankki menettää hyvin nopeasti mahdollisuutensa myöntää uusia lainoja.

Tämän näimme muun muassa Islannissa, jonka järjettömästi toimineiden pankkien CDS-spredit (Credit Default Swap, eli johdannainen, joka suojaa konkurssilta) nousivat jo 2007 tähtitieteellisen korkealle, vaikka niiden osakekurssit eivät vielä indikoineet vuotta myöhemmin tulevia konkursseja. Saman näimme Suomessa 1991-1992 säästöpankkien ja niiden keskuspankin osalta.

Vahinkoja ei näin olisi kokonaan vältetty – ei niitä Islannissakaan vältetty – mutta niiden laajuus olisi ollut pienempi. Liiallinen luotto USA:n kiinnitysluottopankkien valvontaan oli siis merkittävä syy siihen, että finanssikriisistä tuli niin vakava.

Siksi on itse asiassa erittäin hyvä asia, että Euroopassa vasemmisto on vaatinut ”sijoittajavastuuta” jos/kun tulevaisuudessa pankkeja joudutaan pelastamaan julkisin varoin. Toivon mukaan se koskee pankkien kaikkia rahoittajia – niin omistajia kuin velkarahoittajia, kaikkein pienimpiä tallettajia lukuun ottamatta. Vain siten markkinat toimivat valvontamekanismina.

Opetus USA:sta on siis se, että 118 dedikoitua valvojaa per pankki huomasivat vasta vuonna 2007 sen, minkä taitavimmat ammattisijoittajat huomasivat jo seitsemän vuotta aiemmin. En elätä toiveita sen suhteen, että Euroopassa valvojat olisivat parempia. Vapaiden markkinoiden hinnoittelun kautta tapahtuvaan valvontamekanismiin kannattaisi luottaa viranomaisvalvontaa enemmän (molempia toki tarvitaan).

Siinä viisisenttiseni tuosta aiheesta.

Paljon suurempi ongelma on, että pankkien sääntely on muuttunut aiempaa suhdanneherkemmäksi, joka tullee vastaisuudessa kärjistämään kriisejä.

Muutamien edellisten pankkikriisien aikaan (1982-85, 1991-92, 2008-09) pankit ovat tienneet säännöt etukäteen. Vakavaraisuutta on ennen kriisiä ja sen aikana vaadittu yhtä paljon, koska vakavaraisuuden laskenta on ollut mekaanista. Kriisi on toki tarkoittanut lisäpääoman tarvetta, mutta tarve on ollut suorassa suhteessa oman pääoman nakertumiseen luottotappioina.

Uudessa maailmassa, jossa vakavaraisuus määritellään kunkin pankin omia malleja vastaan tilanne on toinen. Kun toteutuneet luottotappiot ylittävät pankkien oman mallin ennustetut luottotappiot, valvoja tulee vaatimaan malliin muutoksia. Siis lisäämään pääomavaatimusta suhteessa luottokantaan. Tämä tapahtuu samaan aikaan, kun pankin pitää muutenkin korottaa pääomiaan, koska luottotappiot ovat syöneet niitä.

Uuden pääoman tarve tulee siksi jatkossa kriisien aikana olemaan selvästi suurempi kuin aiempien kriisien aikaan, koska sulaneen pääoman lisäksi vaaditaan väärällä hetkellä lisää sääntelyn mukaista pääomaa. Se tulee pahentamaan tulevia pankkikriisejä.

Tätä on yritetty välttää antamalla uudessa sääntelyssä valvojille mahdollisuus säätää ”suhdannepuskureita” pankkien pääomavaatimuksiin. Ajatus on oikea, toteutus voi olla vaikeampi. Vai luulemmeko, että pankkivalvoja kyllä osaa ennustaa suhdanteita, vaikka markkinatkaan eivät sitä osaa?

Vähemmän tärkeä, mutta samaan suuntaan toimiva asia on bonusten sääntely.

Jokainen, joka ymmärtää investointipankkeja, osakevälittäjiä tai rahastoyhtiöitä tajuaa, että niiden tulovirrat ovat vahvasti kytköksissä osakemarkkinoiden tilaan. Rahastoyhtiön tulot ovat promilleja hoidettavasta varallisuudesta, joka laskee markkinoiden laskiessa. Osakevälittäjän tulot ovat promilleja kaupankäynnin määrästä, joka laskee vielä enemmän markkinoiden laskiessa. Ja investointipankkien tulot ovat prosentteja listautumisten ja yrityskauppojen määrästä, jotka lähes loppuvat markkinoiden laskiessa.

Järkevä liikkeenjohtaja toteaa tähän, että silloinhan ratkaisu on tehdä myös kulut muuttuviksi. Tärkein kuluerä kaikissa yllä mainituissa yhtiöissä on palkat, joten ne pitää saada muuttuviksi joko palkan heilahtelujen tai henkilöstön määrän heilahtelujen kautta.

Tämä on pääsyy siihen, että finanssialalla on perinteisesti käytetty paljon bonuspalkkausta. Lontoossa ja USA:ssa toki myös henkilöstön määriä puolitetaan ja tuplataan jatkuvasti suhdanteiden mukana, mutta Pohjoismaissa, Saksassa ja Ranskassa se on vaikeampaa, ankarampien irtisanomisehtojen takia.

Uudessa pankkisääntelyssä on tästä huolimatta nähty tarpeelliseksi rajoittaa bonusten osuutta kokonaispalkasta. Se tulee lisäämään alalla toimivien yhtiöiden tulosten heilahteluja ja koskee myös pankkeja siltä osin, kuin ne harjoittavat näitä toimintoja.

Uudet vakavaraisuussäännöt eivät ota tätä huomioon. Järjellä ajateltuna pitäisi olla niin, että mitä pienempi on muuttuvien palkkojen osuus kokonaispalkoista, sitä suurempi vakavaraisuusvaatimus pankilla pitäisi olla. Mutta se taas ei monille populisteille taida olla kovin sopiva ajatus?

Sääntely ei siis mielestäni ole tehnyt pankeista vakaampia. Pikemmin päinvastoin.

Entä mitä tämä tarkoittaa pankeista sijoituskohteina?

Hassua kyllä, ei juuri mitään. Ne saattavat ehkä olla jopa vähän entistä parempia.

Kasvanut sääntely on kaikille pankeille merkittävä lisärasite. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että rasite on kaikille sama. Siksi se näkyy palvelujen hinnoissa ja lisäkustannus tulee lopulta asiakkaiden maksettavaksi. Sääntely kasvattaa kynnystä tulla uutena toimijana alalle, joten se parantaa nykyisten pankkien kilpailuasemaa.

Sääntelyn kasvattama suhdanneherkkyys on yhteiskunnan kannalta, mutta ei välttämättä sijoittajien kannalta huono asia. Minusta on selvää, että seuraavan suuren pankkikriisin lasku veronmaksajille tulee olemaan paljon suurempi kuin se aiemmalla sääntelyllä olisi voinut olla. Mutta pankit eivät tule planeetalta häviämään – jokainen yhteiskunta tarvitsee ensisijaisesti toimivan pankkijärjestelmän.

Sen suhteen mikään ei ole muuttunut, että huonoimmat pankit kaatuvat aina kriisissä ensin. Jossain kohtaa yhteiskunnalla ei ole varaa hoitaa kaikkia ongelmia, vaan se turvautuu yksityiseen rahaan. USA:ssa viimeisenä on yleensä pystyssä pysynyt JP Morgan, Pohjoismaissa Handelsbanken. Enkä puhu vain viime kriisistä, vaan Handelsbankenin kohdalla 50 vuodesta, JP Morganin kohdalla 100 vuodesta.

Siksi en usko, että parhaiden pankkien tilanne olisi juurikaan huonontunut, vaikka sääntely on lisännyt toimialan suhdanneherkkyyttä.

Lupasin pitkän vastauksen ja siitä tuli ehkä turhankin pitkä. Aihe on minulle tuttu ja tärkeä ja halusin valaista asiaa eri näkökulmista.

Loppukaneettini on silti lyhyt: Uskon Handelsbankeniin yhtä paljon kuin ennenkin.


2. Näkeekö jostain ”reaaliajassa” sinun osake-ostot Phoebukseen? En ole ainakaan sivuilta nähnyt sinun raportoivan että mitä on tullut osteltua.

Pyrin jakamaan tietoa tekemisistäni niin avoimesti kuin voin, mutta Phoebuksen arvopaperikauppoja en raportoi kuin neljännesvuosittain. Löydät tietoa niistä kunkin neljännesvuosikatsauksemmekohdassa ”Ostot ja myynnit”.

Tämä on tietoinen valinta. Phoebus ei ole mikään jättirahasto, mutta jo miljoonan euron ostot tai myynnit voivat vaikuttaa jonkin epälikvidin osakkeen kurssiin. Pyrin siis kauppoja ”pimittämällä” parantamaan osuudenomistajien tuottoa.

En myöskään näe, että Phoebuksen pitkäjänteisille sijoittajille olisi juuri hyötyä siitä, että he tietäisivät päivittäin tai viikoittain mitä olen ostanut tai myynyt. Ja Phoebushan on tarkoitettu nimenomaan pitkäjänteisille omistajille.

Siksi olen valinnut kertoa kaupoistani neljännesvuosittain. Toistaiseksi se on minun mielestäni toiminut hyvin.

 


PhoebusBlogista

Hyvät Phoebuksen osuudenomistajat,

Vastaan näillä sivuilla sijoittajilta saamiini kysymyksiin (yleensä) perjantaisin. Yritän ryhmitellä kysymykset niin, että Phoebuksen kannalta mielestäni olennaisimpiin vastaan ensin. Näin keskustelun seuraaminen on toivottavasti helpompaa.

Muistakaa, että tyhmiä kysymyksiä ei ole. Hoidan teidän rahojanne, joten teillä on oikeus kysyä kaikesta, joka mieltänne askarruttaa. Toivon, että te myös käytätte tätä oikeuttanne. Arapaho-intiaanien sanoin: “If we wonder often, the gift of knowledge will come.”

Kysyä voitte sähköpostitse. En vastaa anonyymeihin kysymyksiin. Sen sijaan kysyjät säilyvät vastauksissani kaikki anonyymeinä. Siksi otan näihin viesteihin mukaan myös joitakin sellaisia kysymyksiä, joita kysyjä ei välttämättä ole tarkoittanut tähän blogiin.

Otan mielelläni vastaan kehitysehdotuksia.

Tässä blogissa esittämäni ajatukset eivät ole sijoitusneuvoja. Ensinnäkin siksi, että oikea neuvo riippuu jokaisen sijoittajan taloudellisesta tilanteesta. Toiseksi, en tässä syvenny käsittelemiini aiheisiin läheskään sillä tarkkuudella kuin varsinaisessa neuvonnassa pitää tehdä.

Asiakaskohtaiseen neuvontaan Seligson & Co:lla on konsultoivan varainhoidon palvelu, joka on maksullinen ja edellyttää erillistä sopimusta. Lisätietoja ja yhteyshenkilöt tästä.

Ystävällisin terveisin,

Anders Oldenburg, CFA
salkunhoitaja