VIISI VÄÄRINKÄSITYSTÄ INDEKSISIJOITTAMISESTA Indeksisijoittaminen on suhteellisen uusi ilmiö, joka vähitellen tulee pakottamaan perinteisiä aktiivisia salkunhoitajia muuttumaan nykyistä selvästi kustannustehokkaammiksi. Siksi ei ole yllättävää, että indeksisijoittamisen haitoista löytyy useita väärinkäsityksiä: 1. Indeksisijoittaja tyytyy keskimääräiseen tuottoon Määritelmällisesti markkinaindeksi mittaa markkinoiden keskimääräistä tuottoa. Indeksisijoittaja pyrkii aina jäljittämään indeksiä mahdollisimman hyvin, mutta jää indeksituotosta kustannusten verran. Argumentti on siis ymmärrettävä, mutta silti väärä. Todellisuudessa nimittäin myös aktiivisten sijoittajien keskimääräinen tuotto ennen kustannuksia vastaa indeksin tuottoa - näin täytyy määritelmällisesti olla, tai indeksi ei olisi keskiarvo. Ja, koska aktiivisilla rahastoilla on korkeammat palkkiot kuin indeksirahastoilla, ne jäävät keskimäärin indeksistä enemmän jälkeen kuin indeksirahastot. Esimerkiksi USA:ssa vuosina 1989-1998 aktiivisista rahastoista 84% hävisi markkinoiden tuotolle. Suomalaisista pitkän koron rahastoista yksikään ei ole saavuttanut markkinoiden tuottoa viimeisen 5 vuoden aikana. 2. Indeksisalkku pärjää nousukaudella hyvin, mutta laskukaudella huonosti Indeksirahasto sijoittaa aina kaikki varansa kohdemarkkinoilleen, toisin kuin aktiivinen rahasto, joka välillä voi pitää suurehkoja määriä käteistä, koska pelkää markkinoiden laskevan. Vaikka tämän voisi kuvitella johtavan siihen, että aktiivisissa rahastoissa on vähemmän riskiä, näin ei todellisuudessa ole ollut. Akateeminen näyttö on vakuuttavaa. 3. Alhaiset palkkiot ovat indeksoinnin ainoa etu Indeksirahastojen näkyvin etu on ilman muuta alhaiset hallinnointipalkkiot. Esimerkiksi Seligson & Co:n indeksirahastojen hallinnointipalkkiot ovat alle puolet vastaavien aktiivisten rahastojen kustannuksista. Indeksoinnista on kuitenkin monta muutakin etua: Hallinnointipalkkioiden lisäksi rahaston tuottoa rasittavat aina kaupankäyntikulut. Indeksirahasto ostaa aina kohdemarkkinoidensa kaikki arvopaperit, ja pitää ne, jolloin kaupankäyntiaktiviteetti on alhainen (tästä tulee yleisesti käytetty termi "passiivinen salkunhoito"). Esimerkiksi Seligson & Co:n osakeindeksirahastojen keskimääräiset vuotuiset kaupankäyntikulut ovat noin 0,20% rahaston arvosta vuodessa. Indeksirahastot pyrkivät aina sijoittamaan kaikki varansa valituille kohdemarkkinoille. Tämä parantaa keskimääräistä tuottoa, verrattuna aktiiviseen rahastoon, joka pitää suurta kassaa. Toki löytyy myös hyvin hoidettuja aktiivisia rahastoja, jotka pyrkivät minimoimaan kassansa. 4. Indeksisijoittaja sijoittaa vain suurimpiin yhtiöihin Indeksoinnin edut (katso yllä) pätevät samalla tavalla sijoituksiin pienempien yhtiöiden osakkeisiin kuin likvideimpiin osakkeisiin. Ne pätevät myös korkosijoittamiseen, tai mihin tahansa sijoittamiseen. Ainoastaan epätehokkailla markkinoilla aktiivinen salkunhoitaja voi kompensoida korkeita kustannuksiaan valitsemalla ylivertaisia sijoituskohteita - ja silloinkin täytyy aina löytyä vastapuoli, joka häviää indeksille yhtä paljon kuin nämä harvat todelliset osaajat voittavat. Fakta on siis, että jopa epätehokkailla markkinoilla indeksirahastot pärjäävät paremmin kuin aktiivisesti hoidetut rahastot keskimäärin. 5. Indeksisijoittajat ovat sopuleita, jotka aiheuttavat kaaosta markkinoilla Markkinoiden heilahtelut ovat kasvaneet, mutta indeksointi tuskin on siihen syy. Tämä on itse asiassa erittäin loogista. Kun indeksisijoittaja sijoittaa koko markkinoihin, hän ostaa kaikkia osakkeita samassa suhteessa kuin nämä sisältyvät indeksiin. Tämä tarkoittaa, että hänen salkkunsa on identtinen keskimääräisen aktiivisen salkunhoitajan salkun kanssa. Markkinoiden heilahtelut siis johtuvat pikemminkin osakesijoitusten vaihtelevasta kysynnästä ja tarjonnasta, kuin indeksoinnista sijoitustyylinä.
Indeksisijoittaja keskittyy oleelliseen 5 myyttiä indeksoinnista
|
